Loppu

Kaikki päättyy joskus. Palauttaessani työhuoneeni avaimen ja kerätessäni kollegani sille viimeiselle maljalle, oli pakko hieman irvistää jotta orastava haikeus pysyi vakan alla. Raudanluja ja pettämätön Euston Tap tarjosi railakkaat mutta painavat tuopit hienolle kansainväliselle kaartillemme. Aika velikultia.

Huomenna, luovutettuani asuntoni ja käveltyäni Onslow Gardensille, istun Foken kyytiin ja suuntaan viimeisen kerran North Circular Roadille ja siitä eteenpäin kohti Harwichin satamaa itärannikolla. Mitä pyörii mielessäni tuon matkan aikana? Sitä en osaa sanoa.

Juuri nyt mielessäni pyörii Lontoo. Tämä kaupunki on antanut minulle paljon. En voi laskea arvoa niille kokemusten määrille jotka olen saanut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana lävitseni suodattaa. Ehkä herkimmin mieleeni nousee vuosi Mussessa perheeni kanssa, aika joka oli ainutlaatuista sanan joka merkityksessä. Muistoihini palaa niin ikään lukemattomat maagisen hienot hetket kaupungin humussa, suuren maailman sykkeessä, juhlassa ja arjessa.

Helppoa ei ole aina ollut. On ollut tiukkaa välin taloudellisesti, välin sosiaalisesti, välin ammatillisesti, etenkin työrupeamani alkuaikoina. Vieraan kulttuurin viidakossa eteneminen ja oikeuden ja kohtuuden vaatiminen on ollut ajoittain varsin työlästä ja turhauttavaa.

On silti selvää, että arvostan joka hetkeä kokemastani, tuotti se tuskaa tai iloa osuessaan kohdalleni ajassa ja avaruudessa. Tunnen voittaneeni itseni ja kohtaamani haasteet. Olen sinut takaisin silmiini tuijottavan kaupungin kanssa.

Englantilainen suurmies kirjoittaa kuuluisan romaaninsa alkusäkeinä, "It was the best of times, it was the worst of times." Lausuma on piinallisen tasajakoinen, mutta se kuvaa tuntemuksiani. Yhtäältä on ollut väkevä kokemus työskennellä kansainvälisen huippututkijan kanssa kiehtovien luonnontieteellisten kysymysten parissa, asua näköetäisyydellä maailman finanssikeskuksesta sekä uida sakeassa kansainvälisessä kulttuurikylvyssä. Uusien ystävyyssuhteiden solmiminen ja vanhojen lujittaminen 2000-vuotisen ja sanalla sanoen huikean metropolin muurien sisällä on ollut kunnia ja etuoikeus.

Toisaalta on ollut vaikeaa elää erossa rakkaimmistaan ja siitä jurosta mutta kiistattoman hienosta synnyinmaastaan. Muutamien tuntien lentomatka on suurempi kuilu kuin sitä uskoisi.

Määrätty haikeuden tunne on läsnä. Katson asuntoni puhtaaksi puunattuja seiniä ja eteisessä odottavaa matkalaukkua. Tämäkin oli kerran kotini, täällä viihdyin, ja tänne tulen vielä muistoissani palaamaan. Varmasti.

Kun nousen autooni huomenna, ehkä mielessäni on Englannin jalkapallomaajoukkueen kapteenin Steven Gerrardin sanat. Ne kuuluvat yksinkertaisesti, "No excuses, no regrets."

Kiitos, arvoisat lukijat. Kauan eläköön Lontoo.

Viimeinen taisto

Tällä päivämäärällä on minulla tasan kuukausi aikaa jäljellä Englannin kylmenevällä maaperällä. Tulevaan reiluun neljään viikkoon on sisältymässä monenlaista toimintaa lähtövalmistelujen lisäksi. Edessä on vielä parinkin eri seurueen vierailut isänmaasta tänne sekä erinäisiä kilistelyjä ja mittelöitä kaupunkiin jälkeeni jäävien ihmisten kanssa. Töissä on viljan niittäminen kovassa vauhdissa, ja taidan näiltä näkymin pitää vauhdin yllä aivan viime hetkiin saakka.

Tätä nykyä kierrän tuttuja mielimestojani tiuhempaan kuin normaaliolosuhteissa, sillä haluan nähdä, muistella ja fiilistellä. Silti uutta ja ihmeellistä tuntuu löytyvän joka kulman takaa, läheltä ja kaukaa, kun sitä vain astuu ovesta ulos ja kadulle. Myös vanhoista paikoista paljastuu ikään kuin uusia kerroksia. Ehkä jollakin tapaa kertakaikkiaan pidän silmäni auki eri tavalla kuin vielä jonkin aikaa sitten. Näin ajattelin parisen viikkoa sitten kävellessäni Highgaten kukkulalta kotiin tuore entrecote-pihvi kädessä ja ihaillessani Southwood Lanen taloja. Aika vähenee ja arvostus lisääntyy.

Viimeinen töissä pitämäni esitys ajoittuu ensi keskiviikolle, jolloin vedän ryhmällemme yhteen viimeisen reilun kahden vuoden työni tuottamat tulokset. Olen tyytyväinen urakan saldoon. Vaikka aivan kaikkea tästä en ehdi saada julkaisuvalmiiseen muotoon ennen paluumuuttoani, näen selvästi että paahtaminen on kannattanut. Sanonta jonka mukaan tieteellinen ura alkaa oikeastaan vasta väitöksen jälkeen on nähdäkseni uskottava.

Johanna tuli viikoksi luokseni kuun alussa, ja pääsimme toteuttamaan suunnittelemamme minireissun pohjoiseen. Iskimme Fokella leppoisaan tahtiin illaksi Liverpoolin kaupunkiin, pysähtyen matkalla noutamaan vanhan metallisen Ebaysta löytyneen bistro-tuolin. Kaupunki osoittautui kohdallamme sateiseksi ja kylmäksi mutta toki visiitin arvoiseksi paikaksi. 1800-luvulta peräisin oleva punatiilinen Albert Dockin satama-alue oli vaikuttava kokonaisuus, ja löytyipä kaupungista craft beer -pubikin. Opimme, että Liverpool on aikanaan ollut globaalin orjakaupan pääkaupunki, sekä että kaupungista on saanut Beatlesin lisäksi syntynsä myös Titanic, White Star Line -laivayhtiön toimistosta. Huomattavaa oli myös, että 15 minuutin taksimatka keskustan liepeiltä hotellillemme kustansi piirun verran yli neljä puntaa, tilattuna suoraan ovelle.

Paluumatkalla seuraavana päivänä pysähdyimme illaksi ystäviemme Saran ja Davidin luo Rugeleyyn. Tätä reipasta pariskuntaa on aina hauska nähdä, ja tällä kertaa kun olimme keskellä viikkoa liikkellä, lapset kokivat aikaisen nukkumaanmenon. Fokke osoitti olevansa kelpo peli myös pidemmässä maantieajossa, ja rankan sateen yllättäessä olin iloinen äskettäin vaihdetuista tuliteristä pyyhkimistä.

Johannan syntymäpäiviä vietimme fitzrovialaisen sivukujan Charlotte Placen ravintolassa nimeltä In Parma. Paikka on nimensä mukaan erikoistunut parmalaiseen ruokaan ja juomaan, ja hitto soikoon, näin hyvää parmankinkkua ja parmesaania sitä harvoin jos koskaan saa. Lambrusco, eli eräänlainen kupliva punaviini, tarjoiltiin pienissä kulhoissa, ja se sopi ruokaan kuin nyrkki silmään. Paikan pääjehu kertoi innostuneesti kaikesta tarjoilemastaan ja siitä, miten antimia tulisi nauttia aitoon tapaan. Teimme parhaamme.

Tom ja Paula kutsuivat minut viettämään iltaa kanssaan ollessaan lomalla kaupungissa, ja ilomielin lähdin mukaan. Syötyämme Denmark Streetin Flat Ironissa, suuntasimme Duchess Theatreen katsomaan näytelmää The Play That Goes Wrong. Kyseessä oli tolkuttoman hauska, hieman Monty Python -henkinen parodia kuvitteellisen amatööriteatterin murhamysteeriproduktiosta joka todellakin menee pahasti pieleen. Mielestäni tämä oli West Endiä parhaimmillaan. Näytelmä saa vieläkin hymyilemään.

Suostuin kastelemaan ystäväni ja kollegani Carloksen huonekasvia miehen tehdessä lomareissun USAn veljensä luo, ja palkkioksi sain pullon kyseisen veljen viinitarhalta peräisin olevaa sauvignon blancia. Ehdin koemaistaa hieman makeanpuoleista mutta varsin kelpoa viiniä eräänä iltana kotonani, mutta loppuun se tuli nautittua Carloksen tarjottua vielä pitkän kalalounaan kotonaan Muswell Hillissa. Mietin, että olisi hienoa osata itsekin laittaa ruokaa kunnolla.

Kun istuimme viime perjantaina afterworkeilla tutussa The Court -pubissa, oli paikalla myös ryhmämme uutta verta, pohjois-irlantilainen Lee ja äskettäin Kiinasta Imperiumiin muuttanut Hang. Äskettäin USAsta saapunut kiinalaisvahvistuksemme Bing ei päässyt mukaan tällä kertaa, mutta Jamesin tyttöystävä Grace lyöttäytyi mukaan iloiseen seurueeseemme. Hauskaa meinasi olla, ja The Courtista siirryimme luontevasti karaokeen Poland Streetille Sohoon. Tällä kertaa paikallinen karaokekoppikonsepti näytti kyntensä, ja tunnelma oli katossa. Illan aikana nähtiin monia hienoja vetoja, joista Hangin esittämä Moon River oli yksi parhaista. Napin painallus toi huoneeseen kierroksen Punk IPAa. Aivan halpaa tämä huvi ei kuitenkaan ole, se on myönnettävä. Ennen lähtöäni, työporukallamme on tiedossa ainakin historiallisten pubien kierros Cityssa ja Holbornissa sekä viimeinen ehtoollinen Tayyab'sissa.

Huomasin katupysäköinnin nurjan puolen aktualisoituneen Foken kohdalla, kun lauantaina olin lähdössä liikenteeseen. Selvästikin joku valkoisen väristä autoa ohjastava henkilö oli lähtenyt aivan liian innokkaasti autoni takana olevasta parkkitaskusta, ja tulos oli selvästi nähtävissä naarmuina ja hieman murjottuna puskurina Fokessa. Hain Halfordista touch-up-maalia ja vein auton pestäväksi Fortis Greenille, jossa sekä sisä- että ulkopesu kustansi yhteensä uskomattomat 10 puntaa.

Myöhemmin, maalatessani autoani Jackson's Lanella pari korttelia kodistani, muuan lehtiä haravoiva vanhempi mieshenkilö tuli tiedustelemaan mitä oli puskurille käynyt. Samalla sain kuulla kiinnostavaa paikallishistoriaa näistä Highgaten kortteleista, mm. että vieressämme seisovan talon suunnitellut arkkitehti oli suuri Alvar Aallon fanittaja, ja että korttelin erikoisen näköiset ja itse asiassa pohjois-amerikkalaiset puulajikkeet olivat saman arkkitehdin intohimoinen harrastuskohde. Syntyperäisenä lontoolaisena miehen neuvo oli unohtaa pienet tällit auton kuoressa, kun niitä tulee kuitenkin lisää harva se päivä. Sitä nähdäkseni tuottaa suuri autotiheys ja paikallinen asenne, että auto on tarkoitettu käyttöesineeksi.

Löylyä!

Perjantain koittaessa tuntui siltä, että on aika pitää kunnollinen vapaapäivä. Päätin, että lauantaina en tartu kertaakaan SSH-terminaaliin tarkistaakseni simulaatioiden tilaa taikka tsekkaa edes työsähköpostejani. Sen sijaan, otin asiakseni lähteä pitkään kaavailluille ostoksille, tähtäimessäni mm. uudet juoksukengät, kun vanhat ovat jo jonkin aikaa sitten selvästikin antaneet periksi oikean jalkani erikoiselle askellukselle. Otin Foken alleni ja ajoin keskustaan. Laitoin auton parkkiin Drummond Streetille ja jalkauduin.

Oxford Streetin väkihelvetistä huolimatta mukaani tarttui juoksukengät sekä muuta tilpehööriä, ja kuuden-seitsemän aikaan ostosagendani alkoi olla kauttaaltaan toimitettu.

Auringon jo painuessa kohti horisonttia, selkeän taivaan muuttuessa kuulaan tummansiniseksi, otin määränpääkseni Rotherhithessa, eli joen eteläpuolella, hieman keskustasta itään, sijaitsevan aidon suomalaisen saunan. Kyseessä on Lontoon merimieskirkon armollisesti ylläpitämä löylyhuone, jossa oli kirjoitettu järjestettävän säännöllinen miesten vuoro tänäkin iltana.

Ajoreittini kulki Cityn kautta, ja ehkä juuri edellämainitut meteorologiset olosuhteet saattoivat nämä jo tunnetusti vaikuttavat kulmat silmissäni jälleen uuteen valoon. 30 St Mary Axe, 20 Fenchurch Street, St Paul's Cathedral ja monet muut ikoninomaiset rakennukset lipuivat ohitseni jylhinä kirpeässä auringonlaskussa. Kääntyessäni London Bridgelle näin hopeaksi valaistun Tower Bridgen vasemmalla, eikä sekään totisesti näyttänyt hassummalta.

Laitoin auton parkkiin pimeälle Albion Streetille. Ennen saunaa oli toki testattava ostosteni kruununhelmi eli Adidaksen uudet juoksukengät, joten vaihdoin ripeästi juoksukamppeet ylleni. Kiersin Rotherhithen niemen ympäri noin puolen tunnin juoksulenkillä, ja palasin autolleni. Niemi oli edelleen merellinen ja tiilen ja suolan makuinen, mutta en silti kadu että valitsimme pohjoisen etelän sijaan aikanaan asuinpaikaksemme Johannan ja Hetan kanssa. Tietty pehmeys ja kodikkuus tästä saarekkeesta nääs puuttuu, eikä asiaa auttanut hieman epämääräisen oloiset kadut jopa Albion Streetin läheisyydessä, ainakin tähän aikaan illasta.

Merimieskirkon kellarin löyly oli kuin balsamia haavoille. Paikalla olleiden suomalaisten kanssa keskustelimme jonkin aikaa nimenomaisesti kyseisen löylyn korkeasta laadusta. Paikalla oli myös muutama britti ja pari japanilaista, jotka olivat kaikki selvästikin löylymiehiä.

Olin sopinut oluet kollegani Carloksen kanssa vielä samana iltana, joten jatkoin pian löylyn jälkeen matkaani. Reittini kävi nyt kohti Muswell Hillia, ja alkutaipale koski jälleen London Bridgen seutua. Tien kieppuessa vanhan junasillan kaarien alla, junan ryskyttäessä ylläni, ihmisten huudellessa toisilleen kadulla ja The Shardin ilmestyessä jälleen tuulilasin eteen tunsin, että tämä kylä ei ole menossa nukkumaan vielä moneen tuntiin. Tower Bridge näytti yhä upeammalta pimeyden laskeuduttua, ja City oli kuin asettunut valmiustilaan maanantai-aamua varten. Islingtonin Upper Street oli jo täydessä pöhinässä, mutta liikenne oli ilokseni hiljentynyt paria tuntia aiemmasta.

Mussessa kaarroin The John Bairdin eteen ja astuin pubiin. Mikään muu kuin kunnon craft beer ei kelvannut janon sammuttajaksi.

Vain elämää

Lontoon syksy on hellinyt pohjoista kulkijaa. Lämpöä ja aurinkoa on päivisin riittänyt niin, että armottomat pyörälenkit sekä vaikkapa pyykipesun lomassa tehdyt rauhallisemmat käpyttelyt onnistuvat vielä aivan mainiosti. Päivien lyhenemiselle ei toki voi mitään, mutta ikään kuin tämän vastapainoksi, tubessa kelpaa nykyisin "contactless"-maksukortti Oyster cardin lisäksi. Jo pitkään busseissa ollut järjestely on siis laajennettu viimeinkin maan alle, ja en voi kuin rehdisti kehua Transport for Londonin särmää toteutusta projektin suhteen. Eläköön!

Lopun aikojen työrynnistyksen rinnalle on mahtunut toimintaa myös toimiston ulkopuolella. Pitkä lounas Arbutus-nimisessä ravintolassa Sohon Frith Streetillä ystäväni Akselin kanssa oli paras laatuaan miesmuistiin. Ruoan taso ja etenkin paikan hinta-laatu-suhde suorastaan häikäisi, ja ounastelen jo paluuta tähän miellyttävään Michelin-tähden krouviin. Afterwork-oluet Euston Tapissa ovat yleistyneet erityisesti Jamesin seurassa, ja jokainen visiitti todistaa osaltaan sen puolesta, että uutta ja hyvää craft beeria löytyy yhä uudelleen kunhan paikka on valittu oikein.

Fokke on ollut kohtuullisen kovassa käytössä ja on ilokseni toiminut kuin sveitsiläinen kello. Työviikon venyessä viikonlopulle saa päivään helposti kevennystä yhdistämällä töihinmenoon ajelun kaupungilla. Myöskin koukattuani pari kertaa Brixtonin kautta vintage-huonekalujen perässä, joudun toistamaan aiemman suositukseni koskien Waterloo Bridgea. Ajakaa siitä yli vaikka sakot tulisi!

Uudet opiskelijat ovat tulvineet yliopistoon Bloomsburyssa. Vaikka asia ei sinällään koske minua juuri millään tavalla, on hauska nähdä innokkaita nuoria ympäri kampusta. Vivat academia!

Kollegani ja ystäväni Kalle kutsui minut luoksensa Oxfordshireen. Sain vaikuttavan kierroksen miehen työpaikalla Culham Centre for Fusion Energyssa ja siinä samalla viestin, että tämä tehokas, potentiaalisesti erittäin pitkäjänteinen ja varsin puhdas energiantuotannon muoto saataisiin valjastettua vielä omana elinaikanani sähköverkkoihimme. Tutkimuskeskuksen ydin on testireaktori, ja sain todistaa tarkkailuhuoneen lasin takaa ajoa jossa monimiljoona-asteinen, magneettikentillä ohjattu vinhasti kieppuva plasmarypäs laittoi reaktorin seinämän hehkumaan lämmöstä. Kiitos Culhamin porukan lisäksi niille neuvostofyysikoille jotka reaktorimallin aikanaan keksivät.

Fuusiokierrosta seurasi hieno ilta Abingdonissa, johon kuului grillauksen lisäksi mm. skottiviskien maistelusessio. Amatööriin teki erityisen vaikutuksen Caol Ilan "Flora & Fauna"-sarjan Islay-viski. Siinä kohtasivat maku ja brändi tavalla, joka kolahti. Ehdin nauttia vielä elämäni parhaat fish-and-chipsit, reissun isännän valmistamana, kunnes Foken kokka kääntyi kohti kotia.

Pomoni Lars järjesti juhlat kotonaan Hampsteadissa. Huikea 1800-luvulta peräisin oleva kivitalo tarjosi lyhdyin valaistun puutarhan, jossa käsiin kannettiin kuohuviiniä ja ruokaa iltamyöhään saakka. Kävellessäni lämpimässä iltayössä kotiin Heathin pohjoislaitaa ohitin viihtyisän näköisen Spaniards Inn -pubin, jonka olen aiemmin nähnyt lähinnä auton kyydistä. Ehkäpä tänne tulisi vielä tehdä ekskursio.

Viikonloppuun ajoittui sattumalta muutakin juhlintaa, ja sunnuntaina päätin lyhyen työpäivän jälkeen lähteä pettämättömään Musseen raikastumaan. Päädyin syömään Taste of Nawab -intialaiseen Colney Hatch Lanelle, aivan vanhojen asuinkulmiemme liepeille. Ravintola saavutti aikanaan varsinaisen loistonsa, kun kerran päätin takeawayn sijasta mennä paikan päälle aterioimaan. Omistaja Abdul toivotti tälläkin kertaa asiakkaansa kädestä tervetulleeksi, ja siitä alkoi juhla joka tekee paikasta ehkä parhaan intialaisen jossa olen käynyt. Missä Whitechapelin Tayyab's jyrää erityisesti maukkaan lampaanlihan lisäksi eloisalla ja äänekkäällä pöhinällään, Taste of Nawab pelaa perinteisin arvoin ja tekee sen hyvin. Toki uudempi tuttavuuteni Highgate Curry House tarjoaa varsin kelvollista ruokaa sekin, kotiin saakka.

Merillä, maissa ja ilmassa

Kollegani Carlos osallistui soutukilpailuun Thamesilla. Kuten täälläpäin tuntuu olevan enemmän tai vähemmän sääntönä, ilmoittautuminen amatööriurheilutapahtumiin ei onnistu vain listautumalla mukaan ja maksamalla ilmoittautumismaksu. Mukaan pääsee sen sijaan oikeastaan vain lähtemällä jonkin hyväntekeväisyysjärjestön nimissä kilpailemaan, ja tähän sitoumukseen on liitetty minimimäärä rahaa joka kilpailijan on kerättävä järjestön tilille ennen kilpailua. Tein itse myös osani jotta kaverini pääsisi kilpailemaan, ja lopulta muutaman sadan punnan summa olikin miehellä kasassa.

Reitti kulki aivan kaupungin ydinkeskustasta Westminsteristä pitkälle itään, Greenwichiin saakka, ja täällä istuin odottamassa veneiden saapumista viihtyisällä Ahoy Centren terassilla. Näkymät joen rusehtavan veden yli Canary Wharfiin kävivät vanhan laiturin ylitse. Erään kanssakatsojan mukaan vastaavat kyhäelmät olivat näillä seuduilla ainoita jotka jäivät seisomaan saksalaisten pommitusten jäljiltä noin 70 vuotta sitten.

Odotus venyi ja venyi, mutta lopulta soutuveneet alkoivat saapua yksi kerrallaan. Miehistö kustakin kuljetettiin maaliviivalta maihin moottoriveneillä. Havaitun viiveen syyksi paljastui se, että vuorovesi oli "tullut sisään" lähes tuntia aiemmin kuin oli odotettu. Efektiivisesti tämä oli johtanut siihen, että kilpailu käytiin ronskisti vastavirtaan meloen. Kilpailijoiden kämmenten nahkan kunnosta päätellen tehtävä oli raaka. Lohdutukseksi oli tarjolla kuohuviiniä ja voileipiä, jotka kyllä tekivät kauppansa.

Parisen viikkoa sitten kaupunkiin saapui vuotuinen The Great British Beer Festival. Tapahtumapaikkana oli valtaisa Olympia-messukeskus Länsi-Kensingtonissa, jonne suuntasimme Jamesin ja Carloksen kanssa ja jonne saapui myös ystäväni Aksel alkuillasta. Tarjolla oli noin 900 olutta ja siideriä, mutta heti alkajaisiksi tuli selväksi että kyseessä ei ollut craft beer -festivaali, vaan tosiaankin "normaali" olutfestivaali jossa kauttaaltaan jyräsi perusbrittiläinen bitter laajalla rintamalla. Helmiä kuitenkin löytyi, mainitakseni esimerkkinä Oakhamin Citra IPAn sekä yleisesti USAlaisiin craft beereihin erikoistuneen sivutiskin. Äskettäin Britannian parhaaksi olueksi valittu Timothy Taylorin Boltmaker oli karvas pettymys jota ei puolustellut kukaan seurueestamme. Poistuimme valomerkin jälkeen.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli ilta mayfairilaisessa herraklubissa nimeltä Savile Club, jonne pääsin ystäväni Akselin siivellä mukaan. Meininki oli boheemia, sivistynyttä, ja hauskaa. Kokemuksen perusteella suosittelen jäsenyyttä vastaavassa instituutiossa. Pian vieraanani kaupungissa olivatkin jo serkkupoikani Kalle ja hänen naisystävänsä Salla. Nautimme kaupungin antimista ja vietimme rattoisan ja hauskan viikonlopun kirpeiden loppukesän säiden myötä.

Ikisuosikkiravintola Flat Iron, jonka ruokalista koostuu olennaisesti yhdestä tuotteesta, on avannut uuden toimipisteen musiikkikauppojen täplittämälle Denmark Streetille. Testasimme premissit Taikan ja Nikon kanssa eräänä tiistaina lounasaikaan, eikä vanha klassikko pettänyt taaskaan.

Eräänä lauantaina poikkesin kävelylläni Archway Bridgelle, joka kulkee Archway Roadin yli suurinpiirtein kotini ja Archwayn tubeaseman puolivälissä. Oli jo aikakin ylittää silta, sillä kuljen itse bussilla sillan alitse kaksi kertaa päivässä. Näkymä Cityyn päin oli hieno, joskin The Shard ja St Paul's Cathedral jäivät tästä kuvakulmasta pensaiden ja puiden taakse.

Vihreät niityt

Viime viikonloppuna toteutimme Carloksen ja Jamesin kanssa jo jonkin aikaa suunnittelemamme telttareissun Kentiin. Pari päivää Kaakkois-Englannin maaseudulla puristi esiin taasen uuden puolen Imperiumista. Tällä tarkoitan hyvinkin letkeää ja miellyttävää maalaistunnelmaa sekä aiempia kokemuksiani huomattavasti nätimpiä pikkukyliä. Reissu toimi myös muistutuksena yksityisautoilun iloista ja ennenkaikkea niistä mahdollisuuksista joita tämä useimmille meistä itsestäänselvä harrastus tuo mukanaan.

Lauantaiaamupäivällä nappasin Carloksen kyytiin London Regatta Centrestä, Canary Wharfin itäpuolelta, aivan London City Airportin kupeesta. Paikka oli mielestäni vaikuttava. Pitkiä veneitä suhasi edestakaisin jostakin syystä lähinnä kiinalaisten miehittäminä, ja käskyt kaikuivat tyynessä aamupäivässä. Soutuharjoituksiin varatun laguunin toisella puolella sijaitsee mainittu pieni lentokenttä, ja tähän liittyen kuulinkin Carlokselta mielenkiintoisen kaskun. Eräissä soututreeneissä vene oli kaatunut, ja pari miehistön jäsentä oli muista poiketen uinut turvaan soutukeskuksen rannan sijaan lentokentän rannalle. Seurauksena oli ollut lähes välitön jokseenkin SWAT-henkisen iskuryhmän toimeenpanema pidätys ja sitä seuraava syyteharkinta terrorismintorjuntaan liittyvin perustein. Suuressa maailmassa on selvästikin oltava tarkkana näiden asioiden suhteen.

Matka jatkui Tower Bridgen yli etelään kohti Streathamia, jossa James asuu perusviktoriaanisessa rivitalohuoneistossaan. Hiljaa itsekseni muistelin syksyn 2012 kartoitusreissujani, joilla mielestäni totesin kyseisen seudun kohtuullisen päteväksi.

Royal Tunbridge Wells oli ensimmäinen ja ainoa pysähdyspaikka ennen varsinaista määränpäätämme. Vaikka itse kilometrimäärä oli tässä vaiheessa melko vaatimaton, ruuhkassa istuminen sai matkanteon tuntumaan todella matkanteolta. Pikkukaupunki silti ilahdutti katukuvallaan, ja vaikka meininki oli ehkä verrattain "posh" oli se silti lämmin ja välitön.

Bedgebury Camping oli tapas-lounaan jälkeen enää Tesco-reissun päässä, ja saavuimmekin määränpäähämme loppuiltapäivästä hyvissä ajoin ennen vastaanoton sulkemista. Pian auto oli parkissa ja olut kädessä myös kuskilla. Leikkimielisen mutta yllättävän rankan jalkapallottelun jälkeen pystytimme Argosista hankkimamme teltan. Aivan erämaassa emme todellakaan olleet, ja ehkä sellaisen maaston löytäminen tiheästi asutetusta Etelä-Englannista ei olekaan aivan yksinkertaista. Maisema ja yleinen tunnelma muodostivat silti sellaisen kombinaation jossa mieli lepäsi totisesti. Oikeastaan tilanteen ainoaksi miinukseksi laskimme Tescon craft beer -köyhän olutvalikoiman.

Ilta sujui letkeästi "through the art of conversation", ja tapahtuman ikäänkuin kruunasi mukaani ottamani Laphroaigin Quarter Cask -viski. Imperiumin vihreät iltausvan pehmentämät niityt ja kyseinen juoma sopivat yhteen kuin nyrkki silmään. Silloin en muistanut yhtäkään vastoinkäymistä Englannin-ajoiltani, ja tuntui että ehkä ymmärsin astetta paremmin miksi tämäkin maa on niin monille rakas. Mieleen hiipi väistämättä ajatus, eläköön Imperiumi!

Herätys oli tukala. Hinnaltaan halvin mahdollinen, 20 punnan teltta oli valitettavasti pystytetty paikkaan johon aamuaurinko alkoi paistaa kuuden jälkeen, ja seurueen britin mukaan kyseessä olikin "a fucking furnace". Asiasta oli vaikeaa olla eri mieltä, mutta ostos teki silti tehtävänsä.

Sunnuntaina nautimme brunssin Westerhamin kylässä, jossa oli sattumoisin meneillään ensimmäisen maailmansodan muistoksi järjestetty paraati. Kun hevosten vetämät tykkivaunut ja vihreänharmaat univormut kulkivat kahvilan ikkunan ohitse, tunnelma oli yllättävän uskottava. Jälleen kerran Jamesin sanoin, sadan vuoden takaiset tapahtumat olivat kaiken dokumentoinnin perusteella "just absolutely horrendous".

Urheilua

Kesäkuu tuotti ilmoille erään lempipanimoistani skotlantilaisen BrewDogin erikoistuotteen nimeltä Hello My Name Is Päivi. Tarinan mukaan olut on nimetty itse pohjoisen poliitikon kunniaksi, vaikkei ehkä aivan yhtä raskauttavin perustein kuin aiemmin julkaistu olut Hello My Name Is Vladimir. Ryhmämme jatko-opiskelija James on suuri craft beer -intoilija, joten päätimme toimia yhteisten intressiemme hyväksi ja suunnata koko porukan voimin Hello My Name Is Päivin julkistamistilaisuuteen Camdeniin eräänä helteisenä perjantaina. Ilta oli menestys, ja kyseinen olut todettiin kansainvälisen raatin voimin lähes yksimielisesti varsin mainioksi joskin kovin vahvaksi keitokseksi. Harvoin sitä saa tyrnimarjoilla maustettua olutta maistaa, suosittelen lämpimästi.

Vaihdettuani ketjut pyörääni kesän alussa, jouduin surukseni toteamaan että aivan saumatonta meno ei ollut vieläkään. Siten vaihdoin alan harrastajien suosituksesta myös pyöräni takarattaat eli takapakan uuteen, ja sillähän homma lähtikin pelittämään. Tuntuu kuin alla olisi kokonaan uusi ratsu, niin sulavasti käy polkeminen Pohjois-Lontoon ja läheisen maaseudun rosoisilla asfalteilla. Lenkit ovat rullanneet lyhyen aikaa varsin säännöllisesti, ja pyrin pitämään saman tahdin yllä. Jos hyvin käy työrintamalla, en sulje pois mahdollisuutta ajaa jonkin aikaa hautomani kolmen päivän matka Lontoosta Pariisiin alkusyksystä.

Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja oli hauska seurata, niin pubissa kuin kotonakin. Kannatin Saksaa alusta saakka, enkä sitä joutunut katumaan. Englannin taival oli lyhyt ja rosoinen. Paikalliset natiivit tuntuivat silti nielevän lopputuloksen yllättävän tyynesti. Ilmeisesti tapana ei ole ladata suuria odotuksia Imperiumin pääkallovaltion maajoukkueeseen, mutta tällä kertaa sentään Wayne Rooney pääsi vihdoin avaamaan maailmanmestaruusmaalipörssinsä. Itse kannatin ylpeästi Englantia aina joukkueen pelatessa.

Kisoista jäi valitettavasti mieleen itse loistavan yleistunnelman lisäksi myös se seikka, että maailmanmestaruusjalkapallossa "filmataan" häikäilemättä, viimeistä joukkuetta myöten. Ovensuukyselyjen mukaan tämä häiritsee itseni lisäksi myös monia muita katsojia, mutta minkäs teet, näillä mennään.

Kävellessäni Muswell Hillissa parisen viikkoa sitten, odottaessani kihlattuni saapumista Spitalfieldsin kirpputoreilta, huomasin että syyskuun suurta äänestystä varten tehdään vaalityötä myös täällä etelässä. Itse en asiaan osaa ottaa kantaa, eikä sitä minulta kysytäkään. Olen kuullut englantilaisen ja skotin vastustavan Skotlannin itsenäistymistä ja pohjois-irlantilaisen kannattavan sitä. Hyvä niin.