Loppu

Kaikki päättyy joskus. Palauttaessani työhuoneeni avaimen ja kerätessäni kollegani sille viimeiselle maljalle, oli pakko hieman irvistää jotta orastava haikeus pysyi vakan alla. Raudanluja ja pettämätön Euston Tap tarjosi railakkaat mutta painavat tuopit hienolle kansainväliselle kaartillemme. Aika velikultia.

Huomenna, luovutettuani asuntoni ja käveltyäni Onslow Gardensille, istun Foken kyytiin ja suuntaan viimeisen kerran North Circular Roadille ja siitä eteenpäin kohti Harwichin satamaa itärannikolla. Mitä pyörii mielessäni tuon matkan aikana? Sitä en osaa sanoa.

Juuri nyt mielessäni pyörii Lontoo. Tämä kaupunki on antanut minulle paljon. En voi laskea arvoa niille kokemusten määrille jotka olen saanut viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana lävitseni suodattaa. Ehkä herkimmin mieleeni nousee vuosi Mussessa perheeni kanssa, aika joka oli ainutlaatuista sanan joka merkityksessä. Muistoihini palaa niin ikään lukemattomat maagisen hienot hetket kaupungin humussa, suuren maailman sykkeessä, juhlassa ja arjessa.

Helppoa ei ole aina ollut. On ollut tiukkaa välin taloudellisesti, välin sosiaalisesti, välin ammatillisesti, etenkin työrupeamani alkuaikoina. Vieraan kulttuurin viidakossa eteneminen ja oikeuden ja kohtuuden vaatiminen on ollut ajoittain varsin työlästä ja turhauttavaa.

On silti selvää, että arvostan joka hetkeä kokemastani, tuotti se tuskaa tai iloa osuessaan kohdalleni ajassa ja avaruudessa. Tunnen voittaneeni itseni ja kohtaamani haasteet. Olen sinut takaisin silmiini tuijottavan kaupungin kanssa.

Englantilainen suurmies kirjoittaa kuuluisan romaaninsa alkusäkeinä, "It was the best of times, it was the worst of times." Lausuma on piinallisen tasajakoinen, mutta se kuvaa tuntemuksiani. Yhtäältä on ollut väkevä kokemus työskennellä kansainvälisen huippututkijan kanssa kiehtovien luonnontieteellisten kysymysten parissa, asua näköetäisyydellä maailman finanssikeskuksesta sekä uida sakeassa kansainvälisessä kulttuurikylvyssä. Uusien ystävyyssuhteiden solmiminen ja vanhojen lujittaminen 2000-vuotisen ja sanalla sanoen huikean metropolin muurien sisällä on ollut kunnia ja etuoikeus.

Toisaalta on ollut vaikeaa elää erossa rakkaimmistaan ja siitä jurosta mutta kiistattoman hienosta synnyinmaastaan. Muutamien tuntien lentomatka on suurempi kuilu kuin sitä uskoisi.

Määrätty haikeuden tunne on läsnä. Katson asuntoni puhtaaksi puunattuja seiniä ja eteisessä odottavaa matkalaukkua. Tämäkin oli kerran kotini, täällä viihdyin, ja tänne tulen vielä muistoissani palaamaan. Varmasti.

Kun nousen autooni huomenna, ehkä mielessäni on Englannin jalkapallomaajoukkueen kapteenin Steven Gerrardin sanat. Ne kuuluvat yksinkertaisesti, "No excuses, no regrets."

Kiitos, arvoisat lukijat. Kauan eläköön Lontoo.