Rehellisyysvaje

Olen tätä nykyä onnellisesti Pohjois-Lontoon kruununhelmen, Highgaten asukas. Uusi asuntoni ja sen ympäristö ovat yllättäneet positiivisesti, vaikka odotukset olivatkin korkealla. Tässä kuvia yksiöstäni, jonka arviolta vajaat 20 neliötä tuntuvat riittävän aivan mainiosti tässä elämäntilanteessa.

Näkymä ikkunastani on suoraan seesteiselle takapihalle.

Asuinkadullani sijaitsee Highgaten tube-aseman lisäksi ainakin mainio vanha tuttu italialainen Papa Del's, jonka asiakaskunta koostuu lähinnä erittäin hyvin toimeentulevan näköisistä hipstereistä. Noutopizzan mukaan sain täältä pari mojovaa suklaakeksiä kaupanpäälle, hyvä niin. Cafe Eraldo tarjosi maukkaan aamiaisen eilen lauantaina, ja Woodman tullee jatkossakin tarjoamaan ainakin suuren ja eloisan terassin nautiskelua varten.

Roskat asunnostani jätetään ison maailman tyyliin suoraan kadulle.

Kuten siis näette, hyvät lukijat, muuttoni lopputulos on tältä osin aivan kunnossa.

Mutta matka on jälleen kerran ollut aivan tarpeettoman kivinen.

Minulla on ollut tapana sanoa, näiden kuluneen vajaan kahden vuoden aikana, että täällä Lontoossa on hyvä olla niin kauan kuin tilanne pysyy vakaana eikä tarvetta käytännön asioiden järjestelemiselle ilmaannu. Tämänkaltainen tilanne vallitsee suurinpiirtein silloin kun pankkitili on pystyssä, kännykkäliittymä toimii, sähkö- ja vesilaskut pyörivät ja vuokrasopimus rullaa tasaisesti eteenpäin. Tasapainon pienikin järkkyminen johtaa usein suureen turhautumiseen ja vaatii lisäksi aktiivista puolustustaistelua vain parhaansa yrittävältä pieneltä länsimaiselta ihmiseltä. Tämä ihminen on sellainen mies, joka on tottunut pohjolassa siihen, että vaikka väki on ehkä tylyä ja suoraviivaista eikä harmaiden taivaiden alla makaavasta K-kaupasta saa täysvahvaa pintahiivaolutta, niin ikäänkuin tämän jähmeyden vastapainona perusrehellisyys on yleisesti arvostettu hyve.

Täälläpäin perusrehellisyys ei ole arvostettu hyve. Se mikä täkäläistä kulttuuria tosissaan vaivaa ei ole kestävyysvaje vaan rehellisyysvaje. Sanon tämän kiihkotta ja asian vaativalla täydellä vakavuudella.

En aio tässä kerrata kokemiani menneisyyden vääryyksiä, valheita ja suoranaisia huijausyrityksiä, vaan keskityn seuraavassa aivan viimeisimpiin hetkiin, menneen viikonlopun aikana tapahtuneeseen muuttoni viimeistelyyn ja vanhan asuntoni luovutukseen.

Aloitamme hetkestä, jolloin valmistaudun siirtämään viimeiset tavarani Mussesta Highgateen, eli eilisillasta. Pohdin vaihtoehtoja. Päädyn tilaamaan muutaman kilometrin matkaa varten taksin, jonne varmasti mahtuu kaikki tavarani. Astun ulos asunnostani viileälle sisäpihalle soittamaan puhelun, sillä kännykkäverkko on niin heikko, että sisätiloissa on turha kuvitella puhuvansa ilman katkoksia.

Kuultuaan yksityiskohtaisen selostuksen tavaramäärästäni, puhelimessa vahvasti murtaen englantia puhuva kaveri tarjoaa minulle seitsenpaikkaista autoa hintaan 62 puntaa. Totean, että hinta on liian korkea, olisiko mahdollista saada pienempää autoa, kun pienempi aivan varmasti riittäisi käsillä olevaan tehtävään. Kuulemma farmari onnistuu hintaan 20 puntaa. Annan tuttuun tapaan luottokorttitietoni puhelimitse jotta varausmaksu (10 puntaa) saadaan suoritettua. Loput tulee maksaa käteisellä kuljettajalle. Kiitos, hyvää illanjatkoa, auton pitäisi saapua tunnin kuluessa.

Odotan tavaroideni kanssa pihalla. Kadulta lipuu suuri seitsenpaikkainen tila-auto, jossa auton muotoja nuolee ruma ledivalojen nauha. Ulos astuu kuski, joka alkaa vihellellä ja pöyristellä tavaramäärää. Kuulemma sovittu hinta ei tule missään nimessä kelpaamaan. Sanon että listen mate, saa kelvata. Kuulemma sittenkin kelpaa, mutta 30 puntaa olisi kiva. Silmänvinkkaus päälle. Häkellyn hetkeksi, mutta kokoan itseni.

Pakkaan auton sillävälin kuin kuski tykittää hands free -puheluaan menemään. Matka alkaa vihdoin.

Perillä tyhjennän auton ja hands free huutaa leipää. Tulee maksun aika.

Kuski vaatii 20 punnan maksua. Näytän varmistustekstiviestin, jossa todetaan että 10 puntaa on jo maksettu ja että loput 10 puntaa maksetaan käteisellä kuskille. Murtaen englantia puhuva mies väittää ettei ymmärrä. Toistan asiani ja osoitan puhelintani voimakkain elein. Pääsemme yhteisymmärrykseen. Jostakin syystä annan kaksi puntaa tippiä. Auto häipyy paikalta.

Rappukäytävässä kohtaan asialliselta vaikuttavan hipsterin Garyn, joka tarjoutuu kantamaan tavaroitani asuntooni kolmanteen kerrokseen. Cheers, mate, excellent! Mieli on jo parempi.

Kamojen roudaamisen jälkeen katson puhelintani. Kaksi saapunutta puhelua, samasta numerosta. Kuskillani on asiaa. Hän kertoo saaapuneensa toimistolle, eikä 10 punnan tilausmaksua kuulemma ole maksettu. Tiedustelen mitä ihmettä luottokorttitiedoillani on sitten tehty. Kuski kysyy mistä toimistosta tilasin taksin. Annan numeron, mies käskee minua soittamaan sinne, mumisee jotain ja puhelu katkeaa. Soitan toimistoon. Kuulemma 10 punnan tilausmaksu on todella veloitettu, ja kyseinen kuski yrittää vanhaa kikkaansa – veloittaa käteisellä asiakkaaltaan matkan tuplasti. Kiitän ja puhelun jälkeen mietin, miten kyseinen kuski saa edelleen pitää työpaikkansa.

Sunnuntai koittaa. Saavun Musseen viimeistelemään asunnon siistimisen. Paikat on hinkattu, lattiat mopattu, kaikki tuntuu olevan valmista. Vuokraemäntäni saapuu sovittuun aikaan.

Asunnon kuntoa ihastellaan. Siistimistaitojani ja ahkeruuttani ylistetään. Kaikki on mahtavaa, aurinko paistaa, yli 2000 punnan takuuvuokrani palauttaminen tulee tapahtumaan tuossa tuokiossa. Yksi pikkujuttu vain, missä on parkkilupa?

Pyydän vuokraemäntääni kertomaan lisää. Kuulemma sain asuntooni liitetyn parkkiluvan muuttaessani sisään, ja mikäli sitä ei nyt löydy, niin edessä on ongelma. Totean että en tiedä missä lupa on, muistan hämärästi siitä olleen puhetta, mutta en muista sitä koskaan saaneeni. Kuulemma todellakin sain luvan, ja nyt täytyy teettää uusi lupa, epämääräiseltä "agencylta", ja hinta täytyy luonnollisesti vähentää takuuvuokrasta.

Murahdan ensin jotain ja sitten sanon että ikävä juttu, palataan asiaan. Sisälläni herää polte, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Small talk ei enää luista, en jaksa esittää. Talutan pyöräni ulos. Vuokraemäntä rientää avaamaan ovia ja huikkaa että ilmoittaa hinnan myöhemmin. Totean takaisin että jep, selvitetään tämä juttu.

Kaunis hetki on pilalla. Asunto johon liittyy tuhat ja yksi hienoa muistoa. Miksi mokasin?

Pengon muistiani. Todennäköisesti en koskaan saanut lupalappua. Muistelen siitä olleen puhetta ja vuokraemännän todenneen että kerro jos luvalle tulee tarvetta. Kotona Highgatessa käyn läpi vuokrasopimuksen: ei merkintää luvan luovuttamisesta. Oman kopioni asunnon inventaariosta huomasin mystisesti jo kadonneen Mussessa keskustelumme aikana, mutta ajattelin silloin ettei sille enää tule tarvetta. Muistan inventaarion kuitenkin ulkoa: ei sanaakaan parkkiluvasta.

Oli kuumottamisen taustalla sitten vuokraemäntäni hajamielisyys, halu saada ilmaista rahaa vuokralaiseltaan, tai se (mielestäni epätodennäköinen) vaihtoehto että todella sain luvan ja hävitin sen, tajuan että takuuvuokrani on tuleva minulle takaisin kokonaisuudessaan. Aivan minimissään kyseessä on vuokraemäntäni virhe, jossa väitetysti rahanarvoista lupalappua ei kirjattu inventaarioon, mutta esim. ikkunanavain ja halvat verhot kyllä kirjattiin.

Konsultoituani Johannaa sekä paikallista ystävääni Alea, joka on puolisonsa kanssa käynyt läpi useita vastaavia tilanteita, kirjoitan vuokraemännälleni lyhyen sähköpostin jossa totean että lupalapun luovuttamisesta ei löydy minkäänlaista evidenssiä, enkä siten voi maksaa uuden tuottamisesta koituvia mahdollisia kuluja.

Vastaus on raivoisa. Kuulemma asunto olikin oikeasti törkeässä kunnossa. Lupalapun sain vuokraemäntäni hyvästä hyvyydestä. Minua syytetään asunnon keittiökaluston varastamisesta (toissaviikolla saamani kirjallinen lupa ottaa kyseiset tavarat mukaani on jo ilmeisesti unohtunut). Kuulemma vuokraemäntä on ollut esimerkillinen, ja minä olen saattanut asunnon huonoon kuntoon. Olen kuulemma onnekas ettei vuokraemäntä aio kutsua paikalle ammattisiivoojia piikkiini (mikä ei enää tosiasiassa onnistu sillä inventaario ja sikäli lopputarkastus allekirjoitettiin ihastelevien hihkaisujen tahtiin noin tunti sitten).

Vuokraemäntäni tietää itsekin että rahaani hän ei enää kajoa. Se raha on maahanmuuttajan pitkillä työpäivillä ansaittu tässä kaupungissa, ja se palaa omistajalleen viimeistä senttiä myöten.

Kaadan itselleni lasillisen punaviiniä ja alan valmistaa lihapullia. Paul McCartneyn teos Live and Let Die ei ole koskaan soinut selkeämmin.