Raakaa peliä

Viikonloppu alkoi perjantai-illan nollailun jälkeen toden teolla kun iskin seuraavana aamuna ensimmäiselle juoksulenkille sitten toukokuun Helsinki City Runin. Noiden taannoisten kilometrien aikana vasemmassa polvessa vaivannut kipu oli poissa juostessani täällä Finchleyssa, mutta samainen jalka revähti melko kipeästi 5 km lenkin loppuvaiheilla. Näin lunastetaan kahden kuukauden tauko liikunnassa.

Puolenpäivän jälkeen suuntasin keskustaan tapaamaan ystäviäni Tomia ja Reettaa, jotka viettävät kahden viikon loman kaupungissa. Saavuttuani Finchleyn asemalle huomasin järkytyksekseni että Northern Line oli tältä haaralta poikki koko viikonlopun korjausten vuoksi. Linjaa korvaamaan oli valjastettu bussiliikennettä, ja änkättyäni täten lähimmälle toimivalle tube-asemalle Golders Greeniin, sain jatkettua sutjakkaasti matkaa kohti tapaamispaikkaamme Oxford Circusta.

Oli hienoa saada tuttua seuraa tänne vieraille maille. Siirryimme Sohossa nautitun lounaan kautta Bloomsburyyn oluille. Päivä oli kesäinen. Ensimmäiseen pubiin samaan aikaan sattunut polttariseurue muistutti paljolti vastaavaa meininkiä pohjolassa, joskin nimenomaisen seurueen kaverit olivat melko isokokoista sakkia.

Palasin kotiin vaihtaakseni vaatteet ennen iltaa – olin vielä palaamassa keskustaan mennäkseni kuuntelemaan kamarimusiikkikonserttia Wigmore Halliin. Puhuttuani lyhyen FaceTime-puhelun Pengerkadulle, vielä talon etupihalla tässä vaiheessa, astuin kotiovesta sisään.

Vaikutti siltä, että kukaan ei ollut kotona. Seuraavaksi varashälytin, josta oli ollut jotakin puhetta ensimmäisinä päivinäni talossa, pärähti laulamaan. Löysin paneelin josta järjestelmän saa näpyteltyä pois päältä, mutta koodia en ollut saanut vuokraemännältäni. Soitin vartiointifirmaan ja vakuutin että kyseessä on väärä hälytys. 20 min. päästä talon ulkopuolella ollut kovaääninen vihdoin lopetti huudon. Tässä vaiheessa olin vaihtanut vaatteet, mutta lähdettyäni ulos, hälytin käynnistyi jälleen.

En kehdannut jättää huutavaa hälytintä yksin, joten päivystin talon edessä seuraavat 20 min. jonka hälytin jälleen soi. Useampi naapuri tuli huomattavan suorasanaisesti ilmaisemaan ärtymyksensä asiasta (Sain käsityksen, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy vuokraemäntäni talossa, ja tämän varmisti itse emäntä seuraavana päivänä.). Nolosta tilanteesta huolimatta ehdin juuri ja juuri konserttiin Maryleboneen.

Ala-asteelta tuttu Schubertin Florelli-kvintetto ei vieläkään sytyttänyt, mutta Brahmsin c-molli pianotrio oli vaikuttava. Viimeisenä numerona ollut Shostakovichin g-molli pianokvintetto kuitenkin räjäytti pankin. Se oli todella kovaa kamaa.

Kotimatkalla varmistin tuoreella Santanderin pankkikortillani, että ensimmäinen palkkani oli todella saapunut tililleni. Tuntui oudolla tavalla hienolta, että neljän viikon prosessin päätteeksi kädessäni oli vihdoin pankkikortti ja kortin päässä tili jossa oli palkkani. Saavutus kuulostaa ehkä vaatimattomalta, mutta se vaati kärsivällisyyttä ja lukuisia käyntejä niin UCLn HR-osastolla kuin Tottenham Court Roadin Santanderin toimipisteessä. Eeppinen prosessi kulminoituu piakkoin, sillä saatuani kortin perjantaina, pankki lupasi viimeistään kymmenen arkipäivän sisään lähettää minulle tunnukset nettipankkiin.

Pankkikortti avasi saapuessaan portin täysin uusiin maailmoihin. Sain vihdoin tilattua haluamani liittymän iPhonea varten (hakemukseni tosin hylättiin koska tässä maassa minulla ei ole vielä luottotietoja, mutta käytyäni Vodaphonen liikkeessä asiani siirtyi 'ylemmälle portaalle', ja saan kuulla maanantaina lopullisen tuomion). Lisäksi sain vaihdettua Applen App Storen paikalliseksi UK-versioksi. Otin välittömästi BBCn Yle Areenaa vastaavan apin iPadille ja aloin luukuttaa sitä. Jokaikinen ohjelma jota kokeilin tuntui olevan kultaa, ensimmäisten joukossa dokumentti Shakespearesta joka keskittyi näytelmän Henry V historiaan. Mieleen painui erityisesti ohjelmassa Russel Howard's Good News esiintynyt Nick Helm, joka aloitti standup-keikkansa karjumalla eturivissä istuneelle katsojalle "DO YOU LIKE JOKES – ANSWER ME". Mies on googlettamisen arvoinen.

Sunnuntaina ohjelmassa oli National Portrait Gallery Tomin ja Reetan seurassa. Saavuin paikalle etuajassa, joten päätin tutustua Trafalgar Squaren vallanneeseen karnevaaliin. Kyseessä oli edellisen Hare Krishna -meiningin sijaan Canada Day, ilmeisesti liittyen kuningattaren Diamond Jubileehen. Kaljaa tarjoiltiin muovituopeissa, kaukalossa pelattiin katulätkää, ja Bryan Adams pauhasi. Mikäs siinä, unohdin Kummelin antaman käsityksen Canadasta hetkeksi.

Museo oli hyvä. Esillä oli British Petrol Award -kilpailun muotokuvia sekä pysyvä näyttely. Modernit muotokuvat toimivat paremmin kuin aiemmin kaupungissa nähneeni klassiset poseerauskuvat. Näissä oli enemmän nähtävää ja mietittävää.

National Portrait Galleryn jälkeen oli aika siirtyä pubiin. Otimme tuben Russell Squarelle. Täältä astuimme Southampton Rowlta Cosmo Placelle paikkaan nimeltä The Queens Larder. Paikka osoittautui viihtyisäksi, ja se oli vaihteeksi Greene King -panimon ravintola, toisin kuin vieressä ollut niin usein vastaan tulevan Taylor Walkerin The Swan.

Illan pääteeksi lähdin Belsize Parkiin katsomaan EM-finaalia Roberton kanssa. Italia sai takkiinsa kunnolla, ja se harmitti minua, sillä mielestäni Espanjan joukkue on osoittautunut jopa pahemmiksi 'filmaajiksi' kuin hopealle päätynyt Italia. Tämä tekijä ei tosin ratkaissut peliä.

Northern Line oli edelleen remontissa Finchleyn haaran osalta, joten otin Camden Townista bussin kotiin. Ilmassa oli Suomestakin tuttua, ajatonta yöbussi-tunnelmaa.